Treenin sovittaminen perhe-elämään

Aika ajoin koen todella vaikeaksi yhdistää treenaamisen, työn ja perheen. Itse koen syyllisyyttä siitä,että jos treenaan paljon olen myös paljon poissa kotoota. Pienet lapset yhdistettynä kahden aikuisen 8-16 työhön on hankala yhdistelmä jos mielii joskus tehdä itsekin jotain. Tosi monen suusta olen kuullut,että päivätyö on ihan mahtavaa kun siinä ehtii tekemään kaikkea. Öö,niinku mitä? Tykkään todella paljon uudesta työstäni ja onhan se kivaa kun on viikonloput vapaat, mutta illat on tosi lyhyitä ja ne menee niin nopeasti. Viiden aikaan kun ollaan kotona niin syödään ja monesti pitää lähteä asioille ja kello onkin jo useimmiten puoli 8 kun ollaan taas kotona. Ne illat kun ollaan kotona niin en raaski tai ylipäätään edes jaksa lähteä treenaamaan. Joskus on kiva vain olla kotona.:)  Kaikki omat mneoni kuten kynsihuollot,ripsihuollot,hieronnat ym pitää hoitaa töiden jälkeen joka taas syö aikaa mutta en kyllä silti luovu menoistani.:D  Joka viikonloppu päätän,että nyt lähden juoksemaan tai mennään koko porukka uimahalliin jos sattuu olemaan viikonloppu jolloin ei ole suunnitelmia. Nyt kun kaikki pitää koittaa sovittaa viikonloppuihin niin alkaa ihan vapaat päivät olemaan vain unelmaa. Mutta arvatkaa montako kertaa ollaan käyty uimassa ? 0. Entä montako kertaa olen käynyt juoksemassa? 2. Sanoisinko surkeaa.

Aina sanotaan,että liikuntaa ehtii harrastamaan milloin vain ja se on lähinnä vain omasta motivaatiosta kiinni. Varmasti voi olla monelle näin mutta ei ole mun mielestä mitään järkeä lähteä aamu viideltä juoksemaan koska päivässä ei ole muuta ajankohtaa treenille. Myönnän,että nukun mieluummin tuon ajan. Yritin tässä yksi aamu lähteä uimaan ja salille. Kello oli soimassa 5.30 mutta hyvin katkonaisen yön jälkeen siirsin yöllä herätyskellon aikaa myöhemmäksi. Suoraan sanottuna ei olisi ollut mitään järkeä mennä salille aamu kuudelta ilman voimia ja väsyneenä. Kyllä siellä piristyy varmasti mutta kuinka paljon harmittaa mennä ja maksaa siitä,että vetää 10 minuuttia crossarilla ja lähtee töihin.  Iltaisin kello 20.00 mua ei myöskään saa treenaamaan koska unelmoin silloin vain ja ainostaan nukkumisesta. Yleensä olen jo ennen yhdeksää untenmailla. Milloin sitä sitten treenaisi kun aamulla ei pysty eikä illalla? Kesken työpäivän periaatteessa joo voisi mutta tunnit pitää sitten tehdä takaisin. Osaksi on varmasti ihan tekosyitä mutta en halua vetää itseäni piippuun ihan tietein tahtoen.

Kroppa tarvitsee myös lepoa. Jos paahtaa menemään arkisin 5.45- 20.00 ja siihen kun lisää katkonaiset yöt lasten heräilyjen takia niin ei tarvitse paljon miettiä liikkumista. Olen todennut,että elämä on nyt tämmöistä ja tässä kohtaa elämää ei ylenpalttinen liikkuminen vain mahdu kuvioon. Kropassa on jos jonkinmoista vaivaa ja väsymys painaa jo varmaan kroonisena. Jatkuvat sairastelut myös kiusaavat ja tälläkin hetkellä taistellaan vatsatautia vastaan joka alkoi jo lauantaina perheessämme.  Tiedän,että varsinkin juokseminen saa hyvän olon tunteen mutta se,että lähden juoksemaan enkä jaksa kuin 5km tuo taas päinvastaisen tunteen. Lähinä *tuksen.

Mä en kirjoita tästä aiheesta valittaakseni vaan siksi,että haluan muistaa tämän kun lapset ovat isompia ja on ehkä enemmän aikaa liikkua.  Sanotaan,että pikkulapsi aika on elämässä rankinta ja erotilastot on tällöin huipussaan ja se on kyllä täyttä totta. Omat menot syö aikaasi lasten elämästä ja jos olet liian paljon poissa kotoota olet huono äiti. Olen pitkään potenut syyllisyyttä koska olen ollut paljon poissa kotoota sinä aikana kun minulla on lapset olleet. Olen opiskellut ja samaan aikaan tehnyt kahta eri työtä. Olen käynyt urheilemassa ja käynyt kahvilla kavereiden kanssa. Nämä ovat asioita joista ei mun mielestä kuulu potea huonoa omatuntoa mutta se ,että joku ulkopuolinen sulle näistä sanoo herättää. Olenko oikeasti ollut paljon poissa lasteni elämästä? Näkeekö ulkopuoliset elämästäni vain sen osan joka kertoo milloin en ole kotona? Kokonaisuutta elämästäni ei näe kuin minä ja perheeni. Mieheni ei ole koskaan syyllistänyt minua jos haluan lähteä urheilemaan vaan kannustaa siihen. Miksi siis potea omantunnontuskia asioista jotka eivät edes kuulu muille? Tämä on mun ja mun perheen elämä.