Mietintää uraäitinä olemisesta

Hetken blogihiljaisuudella on ollut syynsä ja olen pahoillani siitä. Linkitin aiemmin viikolla Facebookkiin mielestäni super hauskan tarinan äidin kirjoittamana päivän kulusta kotona lasten kanssa.  Yllätyin kun juttua pidettiin kärjistettynä ja sain loukkaavia kommentteja ystäviltäni. Tässä vielä kyseinen tarina jonka jälkeen mm. muutama saamani kommentti ja minun mielipiteeni asiasta.


Helsingin uutiset
26.9.2012 - 10.22

Äiti lähtee nyt töihin, moi!

Ihmiset joskus ihmettelevät, miten naiset raaskivat mennä töihin, kun heillä on pieniä lapsia. Hyvin. Kerron teille miksi. Alustukseksi on sanottava, että Suomi on ainoita maita, joissa äideillä on sadan vuoden äitiysloma. Muissa maissa äidit raaskivat mennä töihin, jopa vuosi lapsen syntymästä, ja lapsista tulee ihan kunnollisia ihmisiä.

Mutta takaisin Suomeen. Kerronpa teille viikonlopustani, mikä tuskin eroaa kovinkaan paljon kenenkään muun tavallisen lapsiperheen viikonlopusta. Herään sunnuntai-aamuna kello 6.20, koska yksivuotias päättää herätä silloin. Hän huutaa sängyssä, eikä auta, vaikka heittelen sänkyyn kaikenlaisia virikkeellisiä leluja. Korjataan nyt tämäkin harhakäsitys, vauvat tai taaperot eivät perusta virikkeellisistä leluista, he haluavat nuolla vessapönttöä ja repiä paperia.

Otan vauvan viereeni, mutta kuten jokaisena muunakin aamuna, siitä ei tule mitään, koska hän nousee ylös ja yrittää syödä kännykkäni ja kaataa vesilasini. Tänään olen nopeampi ja vesilasi säilyy 
pystyssä. Sitten hän istuu naamani päälle, repii tukkaani ja lähtee konttaamaan pää edeltä sängyn reunalle. Se on sitten siinä. Pakko nousta ylös.

Minulla on syntymäpäivä, mutta sillä ei nyt ole mitään merkitystä, koska lapset tarvitsevat aikuista organisoimaan yllätyksiä, ja aviomies on paennut perhearkea Intiaan, jossa hän ajaa 12 tuntia päivässä riksaa. Riksa hajoaa, ripuli tulee, mutta aina se kotielämän voittaa.

Alan keittää puuroa, vauva huutaa koko keittämisen ajan vieressä, koska saattaahan olla, että juuri tänä päivänä hän jää ilman ruokaa. Sivussa hän tyhjentää ne kaksi kaappia, joita ei voi solmia kiinni nauhalla. Olemme olleet hereillä vasta puoli tuntia, mutta keittiö näyttää jo siltä, kuin joku olisi heittänyt sinne pommin.

Syötän vauvaa ja teen samalla aamupalaa kahdelle vanhemmalle lapselle. Kesken aamupalan toiselle tulee kakkahätä, joten hilpaisen välillä pyyhkimään. Kun vauva on juonut maidon, hän kirkuu, ja 
lasken hänet irti syöttötuolista. Hän tyhjentää kaapin ja vilahtaa vessaan, jonka ovi on jäänyt auki. Juoksen pikana perässä. Tällä kertaa hän ehtii tutustua vain vessaharjaan, kun nostan hänet pois.

Menen takaisin keittiöön ja keitän kahvit. Kahvi jäähtyy kuppiin, kun vanhempi lapsista huutaa, että vauva on oksentanut. Vauva leikkii iloisesti oksennuksella ja kun lähestyn, hän päättää kontata sen yli. Huomaan, että vauvalla on myös kakat housussa. Kun vaihdan vaippaa, ennen kuin ehdin estää, laittaa hän kädet pyllyyn ja hieroo naamaa. Kun huuhtelen vauvaa, huomaan, että viemäri vetää huonosti, joten vauva killuu sontaisessa vedessä. Vien vauvan saunaan ja laitan viemäriin putkimiestä. Unohdan putkimiehen ja pesen kädet.

Sitten etsin itselleni sukat. Edellisille kävi kehnosti, sillä vanhin lapsista on flunssassa ja yski edellisenä yönä niin paljon, että oksensi sänkyyn. Ja kuten astuessani huomasin, lattialle. Mutta viime yönä heräsin vain kerran, mikä on meidän perheessämme luksusta. Keskimmäinen lapsi heräsi kolmesta viiteen kertaan yössä kolmevuotiaaksi asti.

Aamupalan jälkeen rakennan junanradan, annan piirustusvälineet, lohdutan keskimmäistä, joka putoilee jatkuvasti sohvalta, sängyltä, suorilta jaloilta. Täytän tiskikoneen ja pesen vauvan pullot.

Mies tekstaa hyvää syntymäpäivää ja kysyy, sainko kukat. Minä tekstaan takaisin, että syntymäpäivälahjaksi hän voisi lähettää itsensä kotiin tai otan tilalle vaikka postinkantajan. Hän on nainen, mutta ei se nyt ole niin nuukaa. Vauva on tällä välin kontannut pesuhuoneeseen, avannut saunanoven ja syö lattialla halkoa.

En kyllästytä teitä enempää, mutta varmaan ymmärrätte, että maanantain koittaessa, menen iloisena töihin. Viikonlopun työleiri on ohitse. Olen ehkä koko firman iloisin työntekijä. Kukaan ei toistaiseksi ole oksentanut päälleni töissä tai pyytänyt pyyhkimään takapuoltaan.

Mun mielestä tarina olisi hyvinkin voinut olla kuvaus meidän perheestä. Meillä aamut on ihan katastrofaalisia vaikka laitan tavarat,vaatteet ym. valmiiksi illalla. Ikinä mikään ei mene lasten kanssa  suunnitellusti kuten tänään huomasin kun oltiin juuri lähdössä kauppaan koko perheen keran ja lapset oli jo ulkovaatteissa. Hetken päästä kuului äännähdys joka tarkoitti tasan sitä, että koirien vesikippo oli kaadettu. Ei muuta kuin kuopuksen vaatteet vaihtoon. Samalla muistan,että nämä oli laatikon ainoat edustavat vaatteet kaikkien muiden ollessa vielä pyykkikorissa. Noh tällä kertaa mentiin ei niin edustavissa vaatteissa kaupungille. :D 

Sitten niihin kommentteihin. 

"Aamuja on monenlaisia. Niinkuin äitejäkin..lapsia ei ole pakko myöskään tehdä jos ei halua😉

Lisäksi vaikka menis töihin niin kyllä sielläkin oksennusta saattaa saada päälleen ja takapuolta pyyhkiä.sekin tosin on ammatinvalintakysymys☺️"

"Onhan se kieltämättä kumma, et miks niitä tehdään jos niiden kanssa ei haluta olla.."

"En puhunut sinusta vaan yleisellä tasolla, on ihmisiä ketkä eivät halua lapsia eivätkä niitä tee ( esim. mun veli)ja mun mielestä se on parempi niin.

Jokainen toimii niinkuin parhaaksi näkee. jokaisesta kommentista ei kannata ottaa itseensä.

Mielestäni kommentissani käsittelin asiaa yleisellä tasolla.

Pahoittelut jos koit sen eritavalla."

Olin jotenkin ihan häkeltynyt ihmisten reaktioista kyseisestä tarinasta. Olihan se kärjistetty mutta pakko myöntää,että kyllä mä ainakin pääsen töissä paljon vähemmällä kuin kotona. Mä en ymmärrä miksi kotona olosta on tehty niin upee illuusio? Miksi on vaikeaa sanoa, että kaikki ei viihdy kotona ja joskus on päiviä on kun vaikeaa? Lähiaikoina on uutisoitu tapauksista joissa äiti ei yksinkertaisesti ole jaksanut vaan tehnyt hyvinkin radikaaleja tekoja. Äiti ei saa olla väsynyt. Äiti ei saa valittaa.Äidin kuuluu olla kotona. Kuuluuko sen mennä näin?

Vaikka monessa kommentissa oli sanottu,etteivät he muka puhuneet minusta niin koin kommentit silti loukkaavina.  En voi ymmärtää miten ystävä voi sanoa toiselle,että miksi lapsia on tehty jos niiden kanssa ei haluta olla. Pahinta oli se,että yhden ns. virheen voi vielä tehdä tekemällä yhden alpsen kun ei voi tietää etukäteen kuinka rankkaa elämä tulee olemaan mutta, että menee sitten hankkimaan vielä toisen.Miten te reagoisitte? Mä loukkaannuin. Mä pidin näiti ihmisiä mun ystävinä,mutta ovatko he sitä jos he ajattelevat näin minusta ja mun lapsista (että toinen niistä on virhehankinta).  Ihan niin kuin lapsia ylipäätään hankittaisiin tai tekemällä tehtäisiin.

Jos joku näkee asian huonona,että me halutaan pitää lapset perhepäivähoitajalla mun ollessa kotona vapaapäivänä niin se on sen ihmisen murhe. Vapaapäivinä mä tasan siivoan,teen ruuat,pyykkään ja käyn treenaamassa jotta ne asiat olisi poissa siitä ajasta kun lapset ovat kotona. Silloin mä haluan viettää ne ajat heidän kanssaan enkä touhut muuta. Mä en koe milläänlailla,että se olisi lapselle huono asia olla muiden lasten kanssa. Kommunikointi,leikkiminen,oppiminen ja käyttäytyminen kehittyvät mun mielestä ihan erilailla kotona kuin hoidossa. Toki jos vanhempi jaksaa kotona jankata samoja asioita ja opettaa lapselle kaiken itse niin mikäs siinä. Minut on luotu ehkä maailman huonoimmilla hermoilla jotka palaa noin nanosekunnissa. Mulla ei ole kärsivällisyyttä näyttää kymmentä kertaa miten paidan saa käänettyä oikein päin ja puettua päälle. Meidän lapset ovat ainakin viihtyneet hoidossa ja kummatkin menevät sinne ihan  mielellään. Hetken oli kuopuksella itkua hoitoon menemisestä mutta johtui jatkuvasta kipeänä olemisesta. Hän joutui olemaan paljon poissa hoidosta jolloin hoitotäti tuntui tietty joka kerta vieraalta.

"Kuulostaa koko teemi Tassa Etta on jo avioliittokin huonossa kunnossa...mies ja Lapset. Erillaan, yhdessa...ja-ja...turvallista, ilman VALIUM"is ei ole loytanyt. Vielakaan. ...kauheeta menna toihin...ja on pakko...😪"













Ouduin kommentti koski avioliittoa joko ilmeisesti sekin  on meillä huonossa jamassa. Mä voin suoraan sanoa,että jos mä olisin ollut kotona yhtään pidempään niin meidän avioliittoa tuskin enää edes olisi. Mä olen väsyneenä,turhantuneena,vittuuntuneena ja vihaisena älyttömän vaikea ihminen jota kukaan ei halua nähdä tai kokea. Mieheni on joutunut useasti siihen myllytykseen ja kauniisti ilmaisikin halunsa jäädä kotiin lasten kanssa,että mä pääsen töihin. Vóila!  En halua edes tietää mitä ystävät ovat tuumanneet siitä kun lähdin kesken vanhempainvapaan töihin...

"Lapset Tulee ensin..

Se pitais olla tarkein ASIA VANHEMPIEN elamassa...tilanne kuin tilanne"

Joo näinhän sen kuuluisi mennä,että lapset tulee aina elämässä ensin,mutta on mun mielestä tintanteita jolloin täytyy miettiä mikä on lapset edun mukaista. Meillä ei ainakaan olisi ollut varaa kunnon ruokaa jos mä olisin  jäänyt kotiin kotihoidontuelle. Onko se sitten lapsen edun mukaista syöttää puuroa,hernekeittoa ja makarooneja päivästä toiseen? Ei ole. Kyllä mä siinä vaiheessa menen mieluummin töihin kun sinnittelen jollain pienellä x määrällä rahaa kotona.

Myös mieheni koki tarpeelliseksi käydä avautumassa linkittämääni tarinaa ja kertoi oman näkemyksensä meidän elämästä.Tässä hänen kommenttinsa.

"No jopas on alettu tässä ketjussa ohjeistamaan miten ihmisten pitäisi elää. No jatketaan tyylille uskollisesti. Tässä omaa näkemystäni, noihin pitääkö niitä lapsia hankkia kommentteihin.

Äitiydestä on rakennettu median ja keskustelupalstojen toimesta sellainen myyttinen illuusio, johon harva pääsee edes lähelle ja anna olla, jos joku ei noudata tätä formaattia, niin alkaa sen päiväinen vouhottaminen. Kuten joku aikaisemmin mainitsikin, niin eiköhän se arki alla masentamaan ja tuntumaan ylivoimaiselta, kun muilla tuntuu menevän niin perkeleen hyvin ja oma arki ei vastaa tuota illuusiota. Vaikka suurin osa painii ihan samojen asioiden parissa.

Usein lapsella on Isä, joka on töissä koko tämän lapsuuden, pois lukien lyhyet lomat. Ovatko Isät huonoja vanhempia tai eivätkö he rakasta lapsiaan, kun ovat töissä? Itselleni Isäni on hyvin tärkeä ja en ole häntä kokenut poissaolevaksi vanhemmaksi, vaikka Hän on aina tehnyt päivätöiden lisäksi monenlaista muutakin asiaa. Eiköhän tässäkin kohtaa ole tärkeämpi, että hoito ja hoiva järjestetään perheen tilanteen mukaan ja että yhteiset ajat käytetään aidosti lapsen kanssa olemiseen. On tässä nähty matkan varrella monta vanhempaa, jotka ovat aina lapsen vieressä, mutta harvoin läsnä tai kiinnostuneita lapsiensa tekemisestä.

Kuten alkuperäisessä tekstissä oli, niin Suomessa on poikkeuksellisen hyvä järjestelmä, kun taas suurimmalle osalle maailmaan ei ole mahdollista olla pitkiä aikoja kotona lasten kanssa. Eli onko koko muu maailma väärässä lasten kasvatuksen suhteen ja heidän lapsistaanko tulee jotenkin väärin kasvatettuja, kun vanhemmat joutuvat töihin?

Yksilön ja perheen valinnanvapaudesta en edes jaksa alkaa veistelemään. Suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä kaipaisi muuhunkin kuin pelkästään kukkahattutätien puheisiin."

Oli pakko antaa pölyn laskeutua jonkin aikaa jotta pystyn kirjoittamaan ilman kirosanoja. Pari päivää meni todella murheissa ja jatkuvasti mietin miksi linkitin jutun ja miksi sain ne kommentit.  Yksi kommentoijistjolta sain paskoja kommentteja laittoi pari päivää myöhemmin viestin,että hetken mietittyään hänkin olisi loukkaantunut saamistani kommenteista. Täytyy myöntää,että se oli hieno ele häneltä.Arvostan! 

Joskus ihmettelen sitä mikä ihmisiä kiehtoo siinä kotiäitiydessä. Onko se niin hienoa kun saa vaan olla kotona tukka pystyssä,meikittömänä ja renttuset vaatteet päällä? Viikon kohokohdat on kerhot ja kyläilyt. Tiedän,että on paljon oikeasti laiskoja ihmisiä jotka vihaa työntekoa ja ovat mieluummin kotona kun ei tarvitse tehdä mitään. Nämä ihmiset teetättävät kaikki kotityötkin miehilleen.

Jos se oma työpaikka mihin pitäisi palata vanhempainvapaan jälkeen on niin kamala paikka niin miksi ei vaihda työpaikkaa tai mene opiskelemaan.  Miksi tehdä työtä josta ei tykkää?? Mä koen,että yli kolmekymppisenä alkaa vaihtoehdot vähenemään ja oikeat liikkeet opiskeluiden ja työpaikkavaihdosten suhteen on tehtävä jos haluaa elämässä tehdä jotain muutakin kuin sitä samaa loppuelämänsä ajan.  Mä haluan kehittyä,yletä ja kenties joskus jopa saavuttaa jotain työssäni. Jos joku kokee sen vääryytenä lapsiani kohtaan niin ihan sama mulle. Me tehdään meidän perheessä niin kuin parhaaksi nähdään ja se toimii meillä. Muut tehköön miten tekee ja mikään ei ole se oikea ja paras ratkaisu kaikille. Toivoisin ihmisiltä hieman enemmän avarakatseisuutta ja vähemmän omaan napaan tuijottamista.

Olen puhunut. Anteeksi avautuminen.