maanantai 10. marraskuuta 2014

Minun tarinani synnytyspelosta

Luulin jo saaneen ajan sterilisaatioon mutta kappas Tyksistä tulikin kysely koskien synnytyspelkoa. Kyselyyn toivotaan vastauksia kaikilta jotka ovat synnyttäneet viime vuonna ja käyneet synnytyspelon vuoksi juttelemassa pelkopolilla. Vastasin kyselyyn ja täytyy todeta, ettei mulla kyllä ollut yhtään mitään myönteistä sanottavaa.

Ensinnäkin mä koin sen pelkopolin käynnin aivan  turhaksi.  Siellö oli vastassa nainen joka oli niin alatiesynnytyksen kannattaja,että oli ihan turhaa sanoa vastaan mitään. Kerroin pelostani alatiesynnytystä kohtaan ja,että edellinen synnytys päättyi keisarinleikkaukseen. Hoitaja ei oikein ottanut tosissaan mun pelkoa tai sitten en osannut pukea pelkoa sanoiksi. En oikein itsekään tiennyt mikä asia alatiesynnytyksessä pelotti vai oliko se vaan ajatus synnytyksestä ylipäätään mikä pelotti. En tiedä. Jokatapauksessa toivoin suunniteltua keisarinleikkausta mutta en sitä saanut. Sekä hoitaja,että lääkäri olivat sitä mieltä,että tämä synnytys sujuu kuin rasvattu ja lapsi vain plumpsahtaa ulos. Sen käynnin ja kaikkien muittenkin tyksin käyntien jälkeen itketti ja otti päähän. Mikä siinä on,että äitiä ei kuunnella. Äitihän sitä lasta kantaa ja jos äiti enää jaksa niin onko se hyväksi lapsellekaan. No en usko. Miten äiti joka on valmiiksi jo ihan loppu ja jaksaa vielä synnyttää tai saati jaksaa hoitaa sitä vastasyntynyttä? Kyllä mun kohdalla täytyy sanoa,ettei sitä alsta ihan äidin oman luonnonvaiston varassa hoideta. Kyllä sun täytyy jaksaa ja väsyneenä ei siihen pysty.

Vaikka palkintona oli näinkin ihan tumma peikkopoika niin täytyy myöntää,että olin väsynyt.
Sain sentään tahtoni läpi siinä,että raskaus käynnistetään kun viikkoja on kasassa 40.Huikeeta! Lääkäri kuunteli mua tai ei sittenkään. Mulla oli raskausdiabetes johon oli lääkitys joten raskautta ei voinut päästää kovin paljon yli lasketun ajan.  Käynnistyksestä huolimatta synnytys ei lähtenyt käyntiin ja lähdin kotiin. Kyllähän se sitten lähti ennen seuraavaa käynnistys yritystä,mutta sairaalassa laitettiin oksitosiinitippa joka meni täysillä koko ajan. Pitkän 18 h kestäneen synnytyksen aikana kävin mielessä vaikka mitä ajatuksia. Mä kaduin raskautta. Mä olisin halunnut varmasti jopa tappaa itseni koska se kipu oli jotain ihan kamalaa. Ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Mä huusin niin,että varamsti koko sairaala kuuli. Mua sattui. Mä sain kipulääkkeitä. Sain epiduraalin ja spinaalin. Kokeiltiin tensiolaitetta,akupunktioneuloja, lämpöpusseja ja ilokaasua. Muistan vieläkin kuinka pari yötä synnytyksen jälkeenkin vielä pelkäsin mennä nukkumaan koska näin unta,että vedän ilokaasua naaamaan iha henkihieväreissä. Se oli kamalaa!   Mä anelin keisarinleikkausta koska synnytys ei tuntunut edistyvän yhtään. Lääkäreitä ja hoitajia tuli ja meni. Aina sama virsi " kyllä se kohta tulee".  Lapsi oli hyvinkin ylhäällä eikä ollut laskeutunut yhtään.


Mä olin fyysisesti  niin loppu,että vaan itkin. En jaksanut enää. Sen jälkeen kun lapsi vihdoinkin tupsahti jäätyään eka hartioista kiinni ja vietiin hurjan kovalla vauhdilla muualle niin mä en edes tajunnut ettei lapsi itkenyt. Se ei voinut hyvin ja jokin oli vikana mutta mä en oikeesti jaksnut edes miettiä asiaa. Mä olisin vaan halunnut päästä nukkumaan. Miehen tultua kertomaan,että lapsi on viety teho-osastolle ja kaikki oli vissiinkin ihan hyvin. (Hänellekään ei ollut silloin vielä selvinnyt mikä tilanne oli. ) Siinä vaiheessa kun ommeltiin repeämiä ei enää tuntunut miltään.

Synnytyksen jälkeen alkoikin sitten se kysymysrumba. Kaikki tietysti halusivat tietää miten synnytys sujui ja menikö kaikki hyvin. Kaverit kyseli ja neuvolassa kysyivät. Mä tuskastuin vain lisää. Mä en olisi halunnut enää käydä läpi koko asiaa. Olin selvinnyt siitä alatiesynnytyksestä hengissä ja se riitti mulle. Miehen kanssa todettiin kummatkin synnytyksen jälkeen, että lapsiluku on täysi. Mulla kesti aika kauan toipua ensimmäisestäkin synnytyksestä joka silloin kesti 63h jonka jälkeen tehtiin keisarinleikkaus. En välttämättä olisi ollut halukas toiseen lapseen ellei se olisi ollut miehelleni tärkeä asia.   Monelle jonkun pelkoasian purkaminen on varmasti hyvä tapa mutta mä koin sen hyvinkin ärsyttävänä. Se repi ns. haavaa koko ajan uudestaan auki juuri kun oli parantumassa. 

Mä olisin vain halunnut sen sunnitellun sektion mutta ei kuunneltu.Ei sitten yhtään. 



Jatkuva ramppaaminen kahden osaston välillä synnytyksen jälkeen ei auttanut väsymykseen. Yöt olisin saanut nukkua mutta kärsin niin kamalista kivuista koko kropassa etten pystynyt nukkumaan. Vedin särkylääkkeitä ja kävin lämmittämässä niitä lämpöpusseja jotta olisi saanut olon edes siedettäväksi. Mä olin koko 18h ajan synnytyksessä jännittänyt kroppaa niin,että olin totaalisessa jumissa. 1,5kk synnytyksen jälkeen kun alaselkä oli edelleen siinä kunnossa,etten saanut lasta pinnasägystä nostettua niin oli pakko mennä lääkäriin.  Sain lähetteen fyssariin  jossa todettiin pakaroiden olevan jumissa mikä aiheutti selkäkivun. Hieronnalla ja sähköhoidolla selkäkivut väheni vähitellen. Yöt jatkui huonona pitkään vielä kotonakin( ja jatkuu edelleen ).

Nyt kun vuosi on kulunut synnytyksestä niin olo siitä,että meille ei enempää lapsia tule on varmistunut. Odotan sterilisaatioon aikaa koska pelko ylipäätään raskaaksi tulemiseksi on niin suuri etten halua elää jatkuvassa pelossa enkä selibaatissa.;) Ja kerran lapsia ei enempää tule niin miksi sitten popsia loppu elämän hormoonipillereitäkään. Haluan,että homma on kerrasta poikki.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti